Pieni askel koiruudelle, mutta suuri...

Onni on niin pikkunen tässä kuvassa! Kuva on viime lauantailta, jolloin Onni oli kaksi viikkoa vanha. Tuntuu kuin siitä olisi enemmänkin aikaa, koska Onni on niin paljon isompi nyt. Jos painoa oli silloin 480g, niin nyt sitä on 600g. En ole ottanut selvää onko tälläinen kasvupyrähdys chihuilla tavallista, mutta tosi hassulta se tuntuu.

Onni 2 viikkoa vanhana mammansa pallon kera:

Pakko palata vihon pariin, koska minulla ei ole hajuakaan mitä tässä välissä on tapahtunut...

Aurinko ilahdutti meitä ilmaantumisellaan sunnuntai aamuna:

Ainiin, Onni kävi kävelemään. 22.3. klo 2:40 yöllä vaihdoin petiin vällyjä, jolloin siirsin Onnin matolle lattialle. Vilkaisin Onniin, käänsin katseeni pois ja salamana katsoin takaisin. Mitä minun silmäni oikein näkevätkään? Onni seisoi huterasti neljällä jalalla ja otti askelta. Hyvä refleksisenä (paitsi oikean jalan akilles-jänne, siellä ei ole mitään refleksiä) nappasin digipokkarini kouraan, suuntasin jalkalampun Onniin ja aloin kuvaamaan. Videon julkaisin jo youtubessa samana päivänä. Se on katseltavissa täältä. Innostuin oikein lisäämään alku- ja lopputekstit sekä musiikkia. Että jos minusta joskus tulee Fellinin jalanjälkiä seuraten taide-elokuvien ohjaaja, niin voitte kertoa lapsenlapsillenne, että näitte minun ensimmäisen ohjauksen jo vuonna 2009.


Olen saanut sen käsityksen, että koiranpennut käyvät kävelemään kolme viikkoa vanhoina, mutta meidän Onni päätti, että nyt riitti mönkiminen ja alkoi treenaamaan 15 päivää vanhana. Eihän poika kovin suvereenisti kävele vieläkään enkä ole kannustanutkaan siihen, eli siirtänyt pehmeästä pesästä kovemmalle matolle, jossa tassut pysyy paremmin alla. Kuiskuttelen, että pysy vielä matona, sinulla on koko loppuelämä aikaa olla nelijalkainen.

Hampaita ei ole vielä näkynyt, eikä pitäisikään moneen viikkoon, mutta Onni on alkanut koluamaan välillä tassujaan ja sormiani. Onni on myös alkanut puuhastelemaan omatoimisesti ja Onnin suurinta hupia on mönkiä ensin Ninjan päälle ja liukua alas ja kiivetä ylös ja kiitää alas. Onni myös kiusaa äitiään. Aukoo suurta suutaan kuin kilpikonna ammolleen ja haukkaa äitinsä kaulakarvoista. Taas suu oikein auki ja heilutetaan päätä, että mamma varmasti huomaa ja sitten yritetään repiä ikenillä Ninjan turkkia. Varsinainen pojan koltiainen.

Pölyiselle pikkukoiralle maistuu maito:

Alkuviikosta Onni siirtyi viettämään öitään pentulaatikkoon. Katson, että poika on jo niin iso, ettei kuole kylmyyteen tai vaadi läheisyyttä koko aikaa. Ninja on niin sikeäuninen, ettei meinaa tajuta, kun Onni etsii nisää viltistä. Ninja ei suostu kehotuksesta menemään pentulaatikkoon (siis kamala vaiva) vaan minun pitää nostaa löysän uninen neiti. Sinne joko jäädään nukkumaan, mutta useimmiten ei.

Ja mitenkäs mennään murinan kanssa? Onhan se vähentynyt ja Ninjan pinna on ilmeisesti parantunut. Joskus ruoka aiheuttaa murisemista ja kuten esimerkiksi tänään pallon oleminen pentulaatikossa, kun Onni vahingossa vieritti sen alleen. Ninja murisi ja yritti napata rakkaan pallonsa, muttei uskaltanut. Siirsin pallon pois koko laatikosta, ei siitä kannata tapella.

Milo, Mari ja joku aivan ihana:

Bettin veli vieraili perheineen luonamme sunnuntaina. He olivat hieman skeptisiä alunperin, että uskaltaako lapsia tuoda koiranpennun luokse, mutta rohkaisin heitä tulemaan, koska pennun on hyvä oppia erilaisten ihmisten käsittelyä, myös lasten. Kun Ninja oli pentu, niin olin aivan varma, että Ninja menee kaikesta rikki ja käsittelin Ninjaa kuin Ming-vaasia. Käsitykseni on muuttunut ja uskon koiranpentujen olevan sitkeitä ja elinvoimaisia olentoja, jotka eivät mene helposti rikki. Emollahan on parkkiintuneen tassut ja terävät hampaat, joilla se käsittelee lapsiaan, kun meillä ihmisillä on raa'an työnteon puutteesta ja body lotionien käytöstä pehmeät ja sileät kädet.

Jukka tutustuu vähemmän pelottavaan koiraan:

Tämäkin perhe kuuluu ihmisiin, joilla ei ole kauheasti hyviä kokemuksia koirista ja niihin suhtaudutaan varauksella. Uskon, että Ninja on rauhallisella ja lempeällä luonteellaan sekä pienellä ei-uhkaavalla olemuksellaan osoittanut, että ehkä maailmassa onkin vähemmän pelottavia koiria. Ninja taas on oppinut näiltä lapsilta, ettei kaikki lapset ole kamalia rääkyjiä vaan itseasiassa ihan vakavasti otettavia tulevia aikuisia.

Ihan minun lempikuvani! Minkaa vähän jännittää,
mutta taitaa olla aika ihanaa pitää Onnia sylissä:

Onni on taas ihan oma lukunsa. Onnilla, kun ei ole hampaita millä purra, niin miksi sitä pelkäisi? Kun olin lapsi, meillä ei ollut lemmikkejä, mutta kavereillani oli pupuja ja koiria. Serkkuni Joffe-koira oli sukuni ensimmäinen lemmikki ja Joffesta tulikin meidän kaikkien suosikkikoira. Valitettavasti Joffe kuoli muistaakseni samana talvena, jolloin Ninja tuli minulle. Ymmärrän kyllä miksi vanhempani eivät halunneet meille silloin lemmikkiä. He tiesivät, että kiinnostuksemme lakkaisi hartaista lupailuista huolimatta ja lemmikit joutuisivat vanhempieni vastuulle. Silloin se tuntui epäreilulta, mutta nyt pidän heidän päätöstään viisaana. Olen monesti sanonut vanhemmille, jotka kertovat minulle, että heidän neljävuotias lapsensa haluaa chihuahuan, että hankkikaa koira vain, jos itsekin haluatte koiran, koska te aikuiset joudutte sitä koiraa loppupeleissä hoitamaan ja olette siitä vastuussa.

"Me ollaan kuin koiria,
ilman toista ei oo toisella kotia"
(Maritta Kuula):

Väsäsin vihdoinkin Ninjalle ja Onnille kaksion. Ison pahvilaatikon pohja on jaettu matalareunaisella laatikolla siten, että toinen puoli on petiä ja toinen sanomalehdellä vuorattu. Ehkei laatikolla ole ihan vielä kauheasti käyttöä, mutta ainakin se on nyt valmiina, kun sitä tarvitsee.

Kiva kaksio hyvällä sijainnilla katutasossa:

Vein pikkukoiraperheen tutustumaan uuteen kaksioon ja heti ensimmäisenä Ninja pisti sisustuksen uusiksi. Joudun kyllä vielä madaltamaan korkeita reunoja, koska Ninjaa häiritsee se, ettei hän näe sieltä kunnolla mitä asunnossa tapahtuu ja mikä tärkeintä, missä minä olen.

"Minnekäs minä sen Onnin hukkasinkaan"
...kun Onni on yhä niin huomaamaton:

Onnin tarmonpuuskat ympäristöä kohtaan ovat vielä niin rajalliset, ettei herra tarvitse kovin isoa elinpiiriä, joten pienempi pentulaatikko ja ajoittainen sohvalla möngertäminen käyvät oikein hyvin Onnin maailmanvallotuspuuhiin.

Tässä kuvassa Onni nukkuu REM-vaihetta äitinsä
pyllykarvoissa ja esittelee silmämunaansa:

Onnin tuijotus on huvittavaa, vaikkakin pieni koira ei tiedä mitään vakavampaa kuin itsensä ja tarkkailee minua ja maailmaa totisena. Tuijotus on intensiivistä ja hyvin epäkoiramaista. Aikuinen koira ei tuijota ketään noin suoraan kääntämättä katsetta tai haluamatta repiä aorttaa auki (Ei kai ne kaikki halua, eihän. Mutta pääasiallisesti silmiin tuijottaminen on eläinmaailmassa aggressiivinen ele. Sirrittelen silmiä aina vieraille kissoille ja koirille ja käännän merkitsevästi katseeni sivuun rauhan eleenä. Jostain syystä teen näin myös ihmisvauvoille...). Juttelen Onnille mukavia ja huomasin tänään, että Onni värisytteli korkeimpien nuottien kohdalla korviaan. Minua siis kuunneltiin.

Seuraavaksi sarja Onnin möngertelyistä.
Kuvat on otettu parin minuutin aikana:

Unissa sanottujen "hau" ja "vuh" lisäksi Onni on opetellut murisemaan. Jos Ninja istuu ikävästi päälle, Onni päästää murinaa muistuttavan urahduksen. Tätä murinaa käytetään ilmaisemaan muutakin, kuten mitäs siinä nostat minua syliin, jos se ei minulle sovi. Ninja ei tosissaan tunnista tätä ääntä ollenkaan ja jatkaa epämukavaa päällä istumista sätkivä poika perseensä alla. Onni on alkanut myös ravistelemaan päätään niin, että korvat läpsyy.

Pakko myöntää, että Onni on todellakin pitkäkarvainen. Aika hassua, mielenkiinnolla odotan millaiseksi pojaksi Onni kasvaa.

Kesäisin puistossa minä istun puunvarjossa ja
Ninja hakeutuu palvomaan aurinkoa:

Ninja on alkanut syömään itse, jee. Nälkäkin on kasvanut ja Ninja ahmii huikeita määriä. Maidon antamisen lopetin purkin loputtua, koska painokäyrä ei valehtele: maitoa kyllä riittää.

Ninjan huumori-ilme:

Nyt vielä loppukevennys, kun tunnelma on ollut niin pölyinen. Pari päivää sitten heräsin yön hämärään ja vilkaisin pentulaatikkoon, jossa Ninja makasi imettämässä. Ihmettelin unisena, että mikä tumma sormenpään kokoinen möykky viltillä on. Ajattelin, että se saattaisi olla kissankarvaa ja pyyhkäisin sitä sormellani. Ei ollut kissankarvaa joo vaan ehtaa paskaa. Ja se haisikin sille, vaikka vain pienesti vaan. En kehdannut antaa sormea Ninjalle, että siivoopas, vaikka kävikin sekunnin verran mielessä, vaan kävin pesemässä käteni.

Oma poika, maailman paras tyyny: